Puolanka-lehden propaganda-anatomia vuosimallia 2025
Yksi mies ja lehti – mutta kuinka monta valhetta mahtuu yhteen kuntaan?
Toimituksellinen linja: Älä häiritse virkarikosta totuudella.
1. Yksi mies. Yksi puolue. Yksi valhe. Ja miljoona hiljaista tuskaa.
Tuomo Seppänen –
lehdentekijä, omistaja, päätoimittaja, oikolukija, painaja.
Mutta myös Puolangan Yrittäjät ry:n puheenjohtaja.
Et ole opiskellut journalismia.
Et ole työskennellyt missään muualla.
Mutta olet keskustalainen.
Merkonomi.
Ja ikuinen puolankalainen.
Mies, jonka tulisi puolustaa sananvapautta, yrittäjyyttä ja kuntalaisten oikeuksia.
Sen sijaan hän suojelee keskustapuoluetta, suojelee rikollista hallintoa – ja vaientaa kysymykset painomusteen alle.
Kun kepulainen viranhaltija tai luottamushenkilö mokaa, syyllistyy rikokseen tai perusoikeusloukkaukseen kuntalaisia kohtaan, Seppänen vaikenee.
Kun valtuutettu on esteellinen, Seppänen kiittää luottamuksesta.
2. Viisi vuotta tappiota – ja sitten Kepu pelasti propagandan
Puolanka-lehti on ollut tappiollinen viitenä peräkkäisenä vuotena.
Ilman ELY:n palkkatukea, kunnan ilmoitusrahaa ja keskustan vaalibudjettia lehti olisi jo käärönä kalatiskillä.
Mutta vaalien aikaan tapahtuu ihme:
Keskusta pumppaa kymmeniä tuhansia euroja vaalimainontaan – ja lehti "pelastuu".
Vuonna 2021, vaalivuonna, lehti teki poikkeuksellisesti voittoa.
Miksi? Koska Kepu osti median. Palstat. Hiljaisuuden. Narratiivin.
Sama toistuu nyt 2025.
Lehti ei ole enää uutisväline – se on Keskustan kirjanpidon kohta: "vaalimenojen PR-alusta".
3. Lankafest – kunnan maksama kepulainen kulissijuhla
Puolanka-lehden jutuissa Lankafest on kulttuuritapahtuma. Todellisuudessa se on Keskustan PR-tilaisuus, jossa esiintyy puolueuskollisuus, ei musiikki. Festivaalin maksavat Puolangan kunta eli kaikki kuntalaiset – ja tapahtumassa poseeraa jatkuvasti valtuuston puheenjohtaja Mari Haapalaisen (keskusta) mies, Sami Haapalainen. Hänet esitetään kuvissa kuin olisi osa ohjelmaa, mutta sidonnaisuuksia ei mainita koskaan. Sami on luonnollisesti kunnan työntekijä -onhan hän keskustalainen. Puolanka-lehti ei kysy, miksi verorahoin rahoitetaan propagandaa. Se kysyy, kuinka monta kuvaa voidaan julkaista ilman että kukaan huomaa yhteyksiä.
Kuntalaisilta ei kysytä, haluavatko maksaa tapahtuman, jossa Keskusta pääsee markkinoimaan itseään kitaran sävelin. Puolanka-lehti ei näe ongelmaa – koska ongelma on sen tilaaja.
Eräs Suomalainen muusikko sanoi asian näin:
"Lankafest ei ole festivaali, vaan Keskustan propagandatilaisuus, jonka maksaa kuntalaiset. En tiedä muuta maata, jossa kansa velvoitetaan rahoittamaan puoluepropagandaa. Paitsi Venäjä Ja Valko-Venäjä." Ja jatkoi…”kahdessa päivässä maksavia kuulijoita 800 kpl, joten jokainen käsittää ettei kyse ole liiketaloudellisesta tapahtumasta, vaan julkisista varoista rahoitetusta puolueohjelmasta”
4. Vaalilavastus 2025 – Kepun kulissidemokratia
Kepu ei voita rehellisesti. Se lavastaa.
Lehdessä työskennellyt 26-vuotias ns. "toimittaja" (lue merkonomi) nousi valtuustoon keskustan ehdokkaana.
Ei ansioilla – vaan uskollisuudella. Uusi Margarita Simonjan. Kainuulainen painos ja versio.Toinen ehdokas -Paavo, samaisen kylälehden työntekijän mies, naamioitiin kokoomuslaiseksi.
Mutta jo ensimmäisessä valtuuston kokouksessa – loikkasi suoraan keskustan ryhmään.
Tämä oli lavastus. Näennäisoppositio. Teatteria, jonka käsikirjoitti Puolanka-lehden päätoimittaja, vaalibudjettia lukien. Yhteistoiminnassa kepujen kanssa.
5. Seppänen = Solovjov. Mutta surullisempi.
Venäjällä kansaa pettää Solovjov.
Puolangalla kansaa pettää Seppänen.
Toinen saa liksansa Kremlistä, toinen keskustalta.
Toinen karjuu tv-studiossa, toinen kuiskaa kylätalon kulmalla.
Mutta tärkeintä on tämä:
Solovjov ei ole journalisti. Hän on insinööri.
Eikä Seppänenkään ole journalisti – hän on merkonomi.
Toinen rakensi propagandakoneen – toinen vain painaa sen nappia.
Kumpikaan ei koskaan yrittänytkään etsiä totuutta.
He rakensivat koneita, joiden tehtävä on tukahduttaa kysymykset ennen kuin ne ehtivät syntyä.
Mutta kumpikin vaihtaa totuuden palkkakuittiin.
Kumpikin suojelee valtaa, ei kyseenalaista sitä.
Ja kumpikin jää historiaan – ei journalisteina, vaan häpeän marginaaliin.
6. Lehti, joka ei valehtele – se vain hukuttaa totuuden hiljaisuuteen
Kun pormestari saa virkarikossyytteen → ei uutista.
Kun tekninen johtaja saa hallinto-oikeuden tuomion → ei riviäkään.
Kun teknisen lautakunnan puheenjohtaja (keskusta) saa tuomion esteellisyydestä ja puolueellisuudesta (HAO 529/2025) → täysi hiljaisuus.
Mutta kun kuntalainen tekee laillisesti perustellun paljastuksen → lehti vaikenee, ja julkaisee pääkirjoituksen "rakentavan keskustelun puolesta"
Tämä ei ole puolueetonta mediaa.
Tämä on sanomalehden ruumiissa elävä puolueosasto.
7. Tämä lehti ei kaadu, koska se makaa tukevasti Kepun sylissä
Tuomo Seppänen ei julkaise siksi, että totuus kiinnostaa.
Hän julkaisee, jotta totuus ei pääsisi näkyviin.
Puolanka-lehti on Kepun vakuutus.
Sen olemassaolo takaa, ettei kuntalainen koskaan saa tietää, kuinka syvällä mätä on.
8. Ja silti Varjokirjuri kirjoittaa. Nollabudjetilla. Nollapelolla.
-Varjokirjurin budjetti: 0,00 €
-Puolanka-lehden ylläpito maksaa: yli 300 000 € vuodessa ja tuottaa tappiota
-Totuuden arvo: mittaamaton.
Kun Seppänen vaikenee → me puhumme.
Kun Keskusta peittelee → me paljastamme.
Kun lehti suojasi rikosta → me dokumentoimme sen.
9. "Pehmeä vaikuttaminen" – ilman älyä, mutta täysimääräisellä budjetilla
Venäjällä pehmeä vaikuttaminen – myagkoye vliyaniye – tarkoittaa hienosäädettyä propagandaa, jossa yhdistyvät psykologinen operointi, tiedustelustrategia ja emotionaalinen tartunta.
Se on kontrollin taidetta, valhetta silkkihanskoissa.
Se perustuu valistuneeseen oveluuteen, joka ymmärtää, että vaikuttamisen tehokkuus piilee sen näkymättömyydessä.
Puolangalla tätä käsitettä ei tunneta.
Ei siksi, ettei haluttaisi manipuloida.
Vaan siksi, että se vaatisi älyä.
Täällä vaikuttaminen hoidetaan näin:
Kunta maksaa lehden toiminnan – suoraan tai epäsuorasti.
Lehti kiittää kehumalla keskustaa.
Ja syntyy hiljaisuus – ei luonnostaan, vaan ostettuna.
Ei psykologista hienovaraisuutta. Ei hybridistrategiaa.
Vain äänekäs tyhjyys, jonka sisällä kaikuu maksettu mykkyys.
Puolanka-lehti ei ole itsenäinen tiedotusväline. Se on osa aktiwnyje meroprijatija -tyyppistä rakenteellista vaikuttamista, jossa keskeistä ei ole tapahtumien uutisointi, vaan tapahtumien valikoiva vaientaminen.
Tämä ei ole satunnaista uutisvajeen arkuutta. Tämä on osallistumista – tahallaan tai hyödyllisenä idioottina – intelligenttiseen toimintaan, jonka tunnuspiirteenä on harhautuksen operatiivinen rakenne: tarkoituksena ei ole selittää, vaan sumuttaa.
Kyse ei ole tiedonvälityksestä. Kyse on vallan naamioinnista.
Mutta on syytä ymmärtää: tällaiset operatiiviset harhautusstrategiat edellyttävät huomattavaa älyllistä kapasiteettia. Seppäsen tapauksessa kyse ei ole kyvykkyydestä – vaan kuuliaisuudesta. Äly ei riitä ohjaamaan harhaa. Siksi jäljelle jää vain tottelevainen suojatyöpaikkatason sensuuri, jonka tarkoituksena on säilyttää oma asema kyläyhteisön sisäisessä arvojärjestyksessä. Siis hyödyllisenä idioottina – mutta valmiina painamaan julkaisunappia aina kun isäntä viheltää
10. "Räksyttävät kuntalaiset" – kuinka kansanliike murskataan ennen kuin se ehtii syntyä
Puolangalla sinua ei tarvitse uhata, jos esität kriittisiä kysymyksiä.
Sinut leimataan.
Yksin. Hitaasti. Jatkuvasti. Ja ennen kaikkea – julkisesti.
"Räksyttävät kuntalaiset."
Tämä oli se sana, jonka pormestari Harri Peltola käytti ensimmäisessä vaalienjälkeisessä haastattelussaan.
Ei sanonut "oppositio". Ei "kansalaisaktiivit".
Vaan räksyttäjät.
Ja mikä oli Puolanka-lehden reaktio?
Ei kritiikkiä. Ei uutista.
Vain hiljainen hyväksyntä – rivien välistä halveksunta.
Kun kansanliike syntyy puolueiden ulkopuolelta, sitä ei kohdella mahdollisuutena.
Ei uutisoida, ei haastatella, ei kuunnella.
Sitä käsitellään kuin häiriötä, joka pitää eristää.
Ja niin tapahtuu se, mitä diktatuureissa on aina tehty:
Vallan ulkopuolinen ääni leimataan mielenterveysongelmaksi, häiriökäyttäytymiseksi tai vaalikiukuksi.
Se ei sovi narratiiviin – joten se kirjoitetaan ulos todellisuudesta.
Demokratia ei kuole äänekkääseen väkivaltaan. Se kuolee hiljaisuuteen, joka seuraa leimauksen jälkeen.
Epilogi: Hiljaisuuden vahtimestari
P.S. Tuomo – et ole enää näkymätön. Sinut on kirjattu muistiin.
Et ole pahin, mitä journalismi voi synnyttää.
Mutta olet juuri se, mitä hiljaisuus tarvitsee suojatakseen rikollista hallintoa:
tietämätön painaja, joka kuvittelee rakentavansa yhteisöä – mutta todellisuudessa peittää sen sisäisen mädän.
Et ole toimittaja. Et ole edes propagandisti.
Olet historiallisen merkityksetön hahmo, joka sattui seisomaan väärässä paikassa, silloin kun olisi pitänyt kysyä jotain. Mutta pelkäsit.
Jos Solovjov on koneiston äänekäs käsi,
sinä olet sen kuiva hiljaisuus.
Et ollut vallan komentaja – olit sen vahtimestari.
Ja juuri siksi sinua ei vihata.
Sinua ei kunnioiteta.
Sinut unohdetaan, mutta ei ilman muistiinpanolauseketta:
“Leimasi totuuden häiriöksi. Suojeli väärää. Ja kutsui kansalaisia räksyttäjiksi.”
Varjokirjurille tulee kaiken aikaa lisää lukijoita – myös Suomen rajojen ulkopuolelta. Yhä useammin kysytään: Onko päivityksiä saatavilla englanniksi?
Ilmeisesti keskustalainen pikkudiktatuuri pohjoisessa kunnassa kiinnostaa – ikään kuin se olisi poliittinen luontosuojelukohde, joka pitäisi dokumentoida ennen sukupuuttoa.
Varjokirjuri ei pelkästään kirjoittanut – hän otti Puolangan journalistisen herruuden.
Ei pelkällä kynällä, vaan kynäilemällä.
Ja Tuomo Seppänen – hän luovutti.
Hän työnsi Puolanka-lehden Keskustan paikallisyhdistyksen postilaatikkoon, viritti painokoneeseen ”rakentavan keskustelun” automaattiohjelman – ja jäi odottamaan, että joku vielä uskoisi hänen kirjoittaneen jotakin itse.
Nyt hän istuu Puolangan Pravdan päätoimittajan jakkaralla – joka on todellisuudessa vain tyhjä ämpäri, johon on maalattu sana “media”.
Kansa lukee Varjokirjuria.
Tuomo lukee sähköpostejaan – ja toivoo, ettei yksikään vaadi vastausta.
Tämä ei ole enää uutiskilpailu.
Tämä on arkeologinen kaivaus yhden miehen sananvapaushaudasta.
Lehti jäi henkiin – mutta journalismi kuoli.
Ja haudalle kaiverrettiin:
“Tässä lepää puolueeton media –
tapettiin vaalibudjetilla,
peiteltiin pääkirjoituksella
ja siunattiin vaikenemalla.”
Sillä lopulta – Puolangalla ei ole enää lehteä.
On vain Varjokirjuri – ja sen jälkeen hiljaisuus alkaa pelätä.
Ja kun viimein painokone hiljeni,
ei kukaan kysynyt, mitä jäi kertomatta.
Kaikki tiesivät vastauksen:
Kaikki.
Varjokirjuri ei tappanut lehteä.
Se kuoli omistajansa sylissä –
hiljaisuuteen, pelkoon ja puoluekirjaan kiedottuna.
Ja nyt, kun totuus kirjoittaa takaisin,
ei Puolanka-lehti enää vastaa.
Se vain vuotaa vaikenemista –
ja toivoo, ettei kukaan tule enää kolkuttamaan kansien taakse.
Mutta Varjokirjuri tulee.
Aina kun valta yrittää unohtaa.
Aina kun pelko toivoo, että pimeys riittäisi.
Sillä täällä – kynä on giljotiini.